Pakko varmaan kirjoittaa taas ajatuksiani jotka on aika monimutkaiset.. kuuntelen cheek:in enkeli biisiä tässä ja mietin tätä tunteiden sekamelskaa päässäni.. en tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa vai ihan vaan olla hiljaa ja hymyillä... muutin pois karkkarista ja nyt jotenkin semmoinen olo et mun on pärjättävä omil siivil vaikka aika helvetin vaikeaa tää on ku on ku tuntuu ettei kukaan oikeastaan edes tajua ja en jaksaisi edes selittää... olo on onnellinen mutta silti ahdistunut... luulin tällä muutolla saavani  itselleni vapauden olla oma itseni... mutta ei se ole niin yksinkertaista vaikka kaikki niin kuvittelee.. en päästä ketään lähelleni koska en uskalla... en uskalla olla heikko ja "romahtaa... esitän kovaa ja nauran paljon mutta sisälläni kiehuu... pelkään ajatusta että joku tulisi ja halaisi kysyen "mitä sulle kuuluu oikeasti?" haukun ihmisiä niitä jotka on päässy liian lähelle heikkouttani... löysin ihmisen elämääni vuosia sit sit joka korjasi minut ja oli se joka näki heikkouteni... ihmiset puhuu kaikenlaista mein jutusta kukaan ei vaan tunnu näkevän totuutta... monet hokee ettemme koskaan tule pääsemään toisistamme irti ja toiset taas hokee että minun pitäisi päästä tästä "vankilasta" hänen kanssaan... Mien kuitenkaan koe olevani vanki hänen kanssaan vaan onnellinen mutta toisaalta en salli onnellisuutta edes itselleni.. katselen kavereita joilla on "täydelliset" parisuhteet ja hymyilen vaikka sisälläni velloo kysymys "miksen minäkin voisi antaa itselleni lupaa olla onnellinen??"   veljeni on sanonut "koti ei ole siellä missä asut  vaan siellä missä sydämesi on" hän yrittää tsempata mua mahdottomiin ja näkee aidon hymyni kun raahaa mua milloin minnekin mutta silti vaikka hymyilen aidosti mietin koko aika "kohta sählään ja tipahdan korkealta ja kovaa satuttaen itseäni"  tunnen ja tekisi mieli huutaa se koko maailmalle mutta en silti huuda... vaikenen,... patoutan kaikki sisääni ja selitän ns huolettomasti asioita vaikka totuus on se etten minä ole tunteeton tai huoleton... kaukana siitä mutta vaikea selittää näit ristiriitaisuuksii ihmisille koska tuntuu ettei kukaan oikeasti edes tajua mitä tarkoitan vai tarkoitanko... minusta on ihanaa mutta haikeaa nähdä toisten onnellisuus ihmissuhteissaan... mitä oikeastaan pelkään ja mietin... kerran eräs viisas mies sano mulle: älä anna pelkojesi viedä sulta mahdollisuutta onneen" niinhän minä teen.... siinä kohtaa kun kaikki on hyvin kaikin puolin niin alan sählää ja työnnän taas ihmiset kauemmas koska en anna itselleni lupaa nauttia kauaa onnellisuudesta...  vaikka kuinka haluisin... mie todella haluisin mutta joku alitajunnassani saa minut toimimaan toisin..... noh ehkä vielä joskus.... tai sitten ei.... eihän sitä tiedä opinko ikinä antamaan itselleni luvan olla onnellisesti oma itseni vai olenko syntynyt näyttelemään.... tässä maailmassa on tasan  yksi ihminen joka tietää mitä "esiripun" takaa löytyy ja silti edellleen hän on elämässäni.... vaikeuksiahan meilläkin ollu ja niihin on syy molemmissa... niist en halua avautua enempää... ne ei kuulu kaikille... joskus haluisin vaan lähettää tälle ihmiselle sanan "kiitos" selittämättä mitään sen ihmeempää ja tietäisin että ymmärtäisi.... hän tietää että olen "tuuliviiri" ja on saanu kokea paljon pahaakin kanssani mutta silti hän seisoo rinnallani.... sanattomasti... ennen aina ajattelin että hän on kallioni johon tää myrsky voi pauhata... mutta ei se mene niin... ei kenenkään tarvi kestää kaikkea ja joskus se "köysi" irtoo laivoistakin jolloin ne seilaavat yksin merellä kohti päämääräänsä.... Minä en tällä hetkellä tiedä missä minun päämääräni on vai olenko vain merellä seilaava laiva ilman päämäärää majakan valoa etsien... elämäni on ollut aikamoista vuoristorataa.. en osaa asettua aloilleni mihinkään ja siks muutankin varmaan näin usein koska jossain on liian hyvä olla niin haluan muuttaa ja toisissa paikoissa taas on ollu helvettiä ni siks muutan kuvitellen että toisaalla olisi parempi...