Meillä menee Pöpön kanssa hyvin ja viihdytään yhdessä jonka huomaa moni muukin mut miks mie sit pelkään näit tunteita liikaa? En usko et tää kestää loppu elämän. Olen sitä yrittän sanoa tuolle mut n tiedä ymmärtääkö... Tiedän sydämessäni et tää ei vaan ole tarkoitettu näin olemaan. En uskalla tuntea rakkautta koska tiedän ettei tää oo tarkotettu näin.. Outoa et kaikki on oikeesti hyvin ja mie juoksisin karkuun jos se ois mahdollista.. En tiedä jotenkin sitä vaan kaipais ihan jtn muuta tai en oikeastaan tiedä et ees mitä muuta... ? Olen hakenut itseäni mutta en tiedä et mistä viel itseni löydän vai löydänkö ees,.. Mie yritän pitää läheiseni lähellä mut täl hetkel tuntuu et ne on kaukana... Olen aika yksin elämässä tätä paskaa ja silti jaksan hymyillä... Vaikka toisaalta en jaksaiskaan.. En tiedä oikee et mitä teille ees kertoisin... tääkin kirjoittaminen mun tapa päästää näit ajatuksia ulos... tuntuu et kaikki on sekamelskaa vaikka toisaalta voishan elämän ottaa rennomminkin... tuntuu et pää hajoaa etten tunne itseäni.. En mie voi ees päiväkirjoist ettii itseäni koska en löydä noista kirjoista itseäni vaan tuntemattoman paskan joka uskoo rakkauteen... Mie en usko enkä jaksa ees uskoa... Minuu ärsyttää oon ku jääpalikka joka sulaa päiväpäivältä pienemmäksi. En jaksais joka aamu ees herätä vaan painaa silmät kiinni ja itkeä olot ulos mutta itkua ei tule. Ei enään koska mie en tiedä miks ees itkisin... Mie tiedän et oon paha ihminen vaikka kaikki muut sanois ihan eriasiaa..,. Haluisin pakata kamani ja mennä kotiin.. Kadota maailman pahuudesta vaikka mikään ei ole huonosti.. En halua olla se luovuttaja mut en myöskään halua olla se voittaja... Outoa et toinen tykkää että oon kainalossa ja välittää mut mun tunteet on ihan jotain selittämätöntä. Mie en voi enään ees katsoa Pöpöä silmiin.. en voi katsoa kenenkään muunkaan silmiin ilman et tunnen piston sydämessäni. Toisaalta tuntuu etten tunne ketään... Kaikki kohtelee mua ku ihmistä mut mie en tiedä olenko ihminen edes...  Mul on hirvee ikävä itseäni ja sitä tunnetta että olen aidosti onnellinen mutta ei se tule näin... En jotenkin osaa kuvitella edes huomista päivää... Kyyneleet alko valuu ku kuuntelen musiikkia täs samalla... tekis mieli kirjoittaa teille niin paljon mut en saa sormistani irti mitn. Täl hetkel on olo et  voisin vaan käpertyä kainaloon ja olla siel... Haluisin et joku halais ja ottais syliin... Minusta välittää moni ni miks mie pyristelen vastaan?