Katselen merta, miettien isää.

Mietin mitä isä olisi sanonut, jos olisi nähnyt tyttärensä nojaamassa rannalla mäntyyn kyyneleet silmissä.

Isä rakasti merta.

Isä rakasti luontoa.

Isä rakasti jopa varieksien raakuntaa keväisenä aamuna.

Isä lähti aivan liian aikaisin mereen, sinne minne oli aina halunnut.

Sinne mitä aina oli arvostanut ja kunnioittanut.

Isän rakkaus merta kohtaan saa kyyneleet silmiini tuijottaessani pimeällä puuhun nojaten kauas ulapalle.

Nyt sen vasta tajuaa mitä isä yritti selittää merestä lapsena meille.

Meri on armoton ja kaunis.

Talvellakin kun jää peittää meren.

Nyt isä ja meri ovat yhtä.