Heräsin pariviikkoa sit hirvees darras ja aloin miettii, mietin ja pohdin viimeiset 2vk mikä elämässäni on mennyt lyttyyyn... Joo ehkä mie todella olen ihminen joka saa vaan riitoja aikaseks tai ehkä mie en osaa muuta ku säätää.... Toisaalta mie taas oon aika helvetin rauhallinen persoona.... siis toisaalta... Mie en tiiä... Toi yks pääsee nyt ens su vapaaks ja mie oon ihan sekasin elämäni kans et mitä oikeastaan haluankaan... Sen ainakii tiiän et min elämää ei päihteet enää kuulu tai siis elän päivä kerrallaan nyt päihteettömänä... Koskaan ku ei kannata sanoa ei koskaan... Toisaalta kylhän se kertoo jos menee kaverin hoidon isää pussailee tai hävittää viikon vanhat silmälasit jonnee... tai kuulee monesti et: Kato Joccu peiliin! et jotain pitäis tehdä elämälle... tietäis vaan et mitä ja et mist aloittaa... ei se ois sen vaikeampaa.... Toisaalt sen ainakii tiiän et miust ja eksäst ei tuu enään ikinä yhtikäs mitn muuta ku kavereit korkeintaan... Ollaan niin erillaisia niin miks kaivata jtn mikä on luotu epäonnistuu? kysynpä vain... Joo siis moni kotkalain sanoo et ootas vaan vuos kaks niin ollaan taas yhdes mut ei se oo enään mahdollista... Ei meist kumpikaan taho... Ei enään... Se tarina sai parhaan mahdollisen päätöksen ja poikamme synty... eiks se riitä? Miks yrittää rakentaa jtn uudestaan minkä on kerran tuhonnut? Järjetöntä...ekös? Tuntuu hölmölle sanoa näin mut kylhän sitä takertumista kestikin... Meist molemmat kärsi  ei vain toinen.... Jotenkin kummallist et tunteetkin voi muuttaa muotoaan... Miul on ystävii ihan hemmetist joihin voin luottaa ja jotka tukee kun pyydän apua tai kuuntelee ku tahon puhua (Harvoin) miul on kavereita jotka osaa pitää hauskaa ja jotka tietää millainen sisukasa mie oikeesti oon... On niitä lähimmäisiä jotka on nähnyt ku mie romahdan ja jotka silti jaksaa tukee ja olla elämässäni mukana.... Mie en voi ku kiittäää perhettäni ja niit jokta tietää heikkouteni ja jotka silti jaksaa hymyillä kanssani plus niitä jotka jaksaa itkee kanssani tai siis jotka osaa itkee lähelläni ku itkettäää... Ite oon vast nyt tajun sen et tunteet on sallittuja... Toisaalt välil miust tuntuu et elän elämääni yksin ilman ns tukijoita tai siis joo mut kuitenkin et kukaan ei välitä... Nyt minust kuitee tuntuu et on paljon ihmisii jotka välittää ja jotka oikeesti tahtoo pysyy elämässäni mukana.... Oishan se kiva jos ois kumppani jonka vieren käpertyy ja joka ei lähtis pois mut aina ei voi voittaa... Ei elämäs tärkeintä oo mitkään kumppanit tms vaan se et on itel hyvä olla ja täl hetkel joo toisaalt pakko myöntää et paras min on olla peitonalla kotona kera kirjojen ja lehtien... En tiiä jotenkin jtn talvimasennusta taas ilmassa.... 2vk:n aikana mitä erakoitunut olen niin oon rikkon parit lautaset, huutan rannassa paskaa oloo pois ja itken enempi ku ikinä mut täl hetkel tuntuu et tulee se hetki et voin joku päivä viel sanoa et: hei mie selvisin voittajana maaliin! (EHKÄ VIEL JOSKUS) Mut joo jos ottais viel kupin teetä ja alkais miettii nukkumaan menoa? siinä siis tän päivän avautumiset