Olin jo unohtan kaiken paskan mitä kestettiin.. äirakastan äitiäni ihana kamalast ja siks seisoin 10v:nä äitin edessä ja hänen ukkonsa välissä leipäveitsen kanssa huutaen: jos lyöt viel kerran äitiä ni mie tempasen sua tällä.. välil tuntuu et äiti ei tunne miuta ollenkaan ja kaikki hokee et " puhu Joccu äitis kanssa niin se saattais ymmärtää..." Mie en vaan taida uskaltaa vaikka ois paljon selvittämättömiä asioita... äiti kuvittelee vissiin et mie pärjään yksin... välil on semmoinen olo et vois kömpiä äitin kainaloon ja itkeä mut täl hetkel tuntuu et äiti on enemmän kaveri ku äiti... Määttänen pilas äidin ja meidän elämän kaiken muun lisäks.. hää jopa roikutti siskoani tokan kerroksen partsil ja siinä kohtaa ku en pystyn asuu kotona sain kuulla et rahanks takia halusin pois kotoa... kyse EI tosiaan ollu siitä vaan siitä et Määttänen oli homman yläkerrastamme asunnon uuden eukkonsa kanssa... pelkäsin... en äitiä vaan elämää jne... noh joo... lapsuuteni ei ollut mitn herkkua mut silti voin ylpeästi sanoa että mulla on maailman ihanin perhe ja toivoisin et joskus hyökin ymmärtäisivät....