Sovittiin Pöpön kanssa että alan ottaa antabusta jokatoinen päivä ja nää välipäivät tuijottelen purkkia miettien... Tätäkö tää tulee olee loppuelämäni että olen riippuvainen noihin lääkkesiin... Toisaalta olen lukenut että noihin tulee vain henkinen riippuvaisuus. Oma halu pysyä selvänä kasvaa päivä päivältä mut pelkään ajatella aikaa että pitäisi olla selvänä ilman noita lääkkeitä. En pelkää kuin retkahtamista vaikka halu olla selvänä on suuri. En halua satuttaa ketää läheistäni enään ikinä enkä halua retkahtaa.   Pöpön kanssa juttelimme yhtenä iltana rannassa henkeviä ja mietin ääneen että miten voisin rakentaa taas luottamusta niihin ihmisiin jotka oli läheisiä ja jotka työnsin pois.  En voi yksin tehdä kaikkea eli vaikka olisin valmis kävelemään puolitiehen vastaan en tiedä auttaisiko se vaikka kuinka haluaisin. Alkoholi ongelmani takia menetin niin paljon elämässäni. En tiedä taas olin ajattelematon ihmnen ja puhuin ohisuuni monesti koska yritin olla suosittu. Nyt tajuan etten voi olla ihmisten silmissä se suosittu jos en itse ole tyytyväinen itseeni. En halua olla mikään pelle hermanni ihmisten silmissä vaan se jonka kanssa voi puhua myös henkeviä.  Toisaalta olen tyytyväinen siihen mitä olen itseni kanssa saavuttanut mutta toisaalta mietin mitä vielä voisin saavuttaa elämässäni. Voisinko vielä joskus myöntää virheeni ääneen ja pyytää anteeksi niin että ihmiset joita oon loukan tajuaa että olen vilpittömästi pahoillani?