Onnellisuus koostuu pienistä asioista... mutta voiko tulla onnelliseksi jos kuuntelee koko aika mitä muut sanoo ja elää niin et muilla olisi hyvä olla, unohtaen kokonaan omat asiansa...? Voiko ihminen muuttaa itseään jos halu siihen ei lähde itsestään vaan siitä että rakastamansa ihminen niin vaatii? Jos ihminen pelkää liikaa tunteitaan ja sitä pysähtymistä niin voiko ajan kanssa siihenkin oppia..? Oon koko elämäni seilannut paikasta toiseen ja nyt kun kaikki on tässä ja nyt niin en oikein osaa asennoitua tähän vaikka sen tiedän että rakastan tota miestä täydestä sydämestäni mut on tuntuu vain niin pahalle kun vaaditaan mahdottomia ja välil tuntuu etten riitä loppu elämää tuolle vaikka kuinka yrittäisin... välillä mietin kultaa tuijotellessa että pitäisikö vetää peli poikki ennen kuin kumpaakaan sattuu sen enempää... mie oon yrittän puhua tuolle ja monelle muullekin näist tunteista mut tuntuu et kukaan ei oikein tajua millainen sekasorto päässäni on... mie en toisaalta haluis menettää tuota ihmistä ja nähä jotain toista sen rinnalla kulkemassa mutta toisaalta haluan vain et tuo on onnellinen... enkä tiedä oikeesti että olenko minä just se joka tekee kullan onnelliseks... en oikein jaksa luottaa itseeni ja sisäistää kullan sanoja että oon just täydellinen tämmöisenä kuin olen... 10 pitkää ja kylmää vuotta ollaan toisiamme kateltu ja silti mie pelkään ihan helvetisti näit omia tunteita ja sitä täysillä mukaan heittäytymistä... Oon koko elämäni hakenut ihmisten hyväksyntää tekemällä kaikenlaista typerää esim rikoksia koska oon halun et ihmiset näkis miuta ja löytäisin paikkani tässä maailmassa mutta nyt vast tajusin että min sydän on löytän oikean paikan ja se täs pelottaa et onks tää hyvä olo miu haavemaailmaa vai oonks mie oikeasti onnellinen? Toi mies tekee kaiken et miul on hyvä olla ja silti taistelen vastaan.... En anna itselleni yhtään armoa enkä lupaa olla onnellinen... mie en vaan halua mokata mut pelottaa että jossain vaiheessa teen sen kuitenkin.... Kai mie jotain oon tehnyt oikein kun tuo viel tossa on ja kattelee touhujani... Välil musta tuntuu siltä et oisin muuttumassa ihmishirviöks ja yritän hallita itseäni hirveästi... onnellinenhan mie oikeasti olen ei sitä kieltämään... mut sekin tässä jotenkin mietityttää et mie yli 3v tos kuuntelin ettei meist tuu kaveruutta ihmeellisempää ikinä enään ja nyt ku tuo kosi ja vanno haluavansa elää min kans loppu elämänsä ni mietin et muuttuuks sen mielipide taas 3v:n päästä... mie en tiedä... alan olee aika väsynyt itseeni mutta silti tsemppaan itseäni jokaisena helvetin aamuna nousemaan ja hymyilemään vaikka mieli huutaa muuta.... noh ehkä se tästä.... pitäis vaan uskaltaa nauttia eikä pelätä että tää on vaan "tyyntä myrskyn edellä"