Se tunne kun katselee leffaa ja ajatus menee omia polkujaan. Kun kuulen pöpön kuorsauksen ja television äänen mutta silti mietin ihan muuta... Se että elämäni on oikeastaan hyvin rauhallista mutta kaipaan menoa ja meininkiä. Haluaisin vain huutaa naama punaisena että tässä olen mutta en halua herättää nukkuvaa ihmistä. Olen juonut  reilu vuoden aikana kännin tasan kerran mutta en silti voi sanoa olevani kuivilla päihdeongelmastani. Edelleen tiedän että ihmiset puhuvat ryyppäämisestäni mutta se ei oikeastaan kiinnosta koska tiedän että olen selvinnyt sen pahimman ajan yli. Nykyään yritän selvitä rehellisesti ansaitsemillani rahoilla mutta velkaa tulee otettua kavereilta nykyään liiaksi mutta ne on opittu maksaman takaisin. Jotenkin nyt mietin olenkohan enään kuin haamu entisestä? Sain kodin josta tuli ihan minun näköinen ja jossa viihtyisin kovasti mutta yksin jääminen pelottaa. Se pelottaa että retkahdan juomaan enkä enään nouse sieltä ojasta joka johtaa mereen ja joka vie mereen isän luokse. Isäni sanoisi varmaan tässä kohtaa olevansa ylpeä minusta mutta miten antaisin muiden olla ylpeä itsestäni koska en sitä itsekkään ole. En todellakaan.Ahdistaa että huijasin niin monelta ihmiseltä rahaa rahoittaakseni oman elämäni, Tapasin vääriä ihmisiä ja yritin olla joku muu mitä oikeasti olenkaan. En osannut olla oma itseni. Oli todella vaikeaa myöntää että olen tämmöinen ja en välttämättä ole kaikkien mieleen. Nykyään läheiseni on karsiutunut pieneen osaan ihmisistä mutta heistäkin on tullu rakkaita jokaisesta. Viihdyn todella läheisteni kanssa ja he tietävät menneisyydestäni ja hyväksyvät minun huonotkin päiväni kun tekisi mieli itkeä ja huutaa.. On vaikea hymyillä jos ei tunne iloa. On vaikea itkeä kun pelkää luovuttaa. Olen oikeastaan taistelija ja siitä kertoo hyvin päihdeongelmastani irtaantuminen, En ole käynyt terapiassa viikkoihin koska olen kokenut asiat niin että pärjään. Saanhan puhua läheisteni kanssa ongelmistani. On vaikea avautua vaikeista ja kipeistä asioista ventovieraille vaikka tulihan terapeutistani tuttu mutta silti aina siellä käydessäni tiesin sisimmässäni että ei häntä oikeastaan kiinnosta mitä minulle kuuluu siksi lopetin. Kivut yltyy päivittäin henkiset että fyysiset mutta en valita. Kannan itseni näin kuin olen ja voin toivoittavasti joku päivä sanoa olevani voittaja vaikka tiedän ettei se päivä ole vielä pitkään aikaan. Kivinen tie on takana mutta vielä edessä. Haluan näyttää muille mutta ennen kaikkea itselleni että olen taistelija tässä maailman suuressa taistelussa jota käymme. Olen huomannut itsessäni sen että olen aikamoinen pohdiskelija ja välillä tuijotan ikkunasta ulos hymyillen vaikka kyyneleet valuvat poskillani. En ole enään alkoholistin vankilassa vaan olen löytänyt avaimen oven lukkoon ja uskaltaututunut astumaan ulos portista joka suojeli minua vuosia. Oli vaikea myöntää itselleen kuinka itsekäs olinkaan kun ongelmani alkoi. Kipeitä asioita mielessäni mutta puhumalla ne ratkeaa eikös vain?