Eilinen oli henkisesti ehkä raskaimpia päiviä ikänä.. En tajua jotenkin olo että voisin poistua paikalta vähin äänin ja kadota.. Muutenkin tosi outo olo... En tunne oikeastaan iloa enkä surua.. En kaipausta enkä tänne kuuluvuutta... Haluisin vaan huokaista.. En kestä kosketusta.. Haluun vaan työntää ihmisen mielestäni... Tiedän että on helpommin sanottu kuin tehty... Tekisi mieli haastaa riitaa ja kadota omiin oloihin... Jotenkin semmoin fiilis että kaipaan omaa aikaa ja kovasti... Olen rikki revitty enkä jaksaisi enään olla se "porukan henkisesti vahvin" Hyväksyn liikaa pahaa elämääni vaikka en toisaalta edes tunne itseäni.. Outoa... Kaipaan jtn enkä tiedä edes että mitä.. Haluisin huutaa mutta vaikenen koska se on mielestäni parempi idea vaikka sekään ei tunnu hyvälle.. Katselen tässä ikkunassa paistavaa aurinkoa ja mietin... Mietin elämääni joka toisaalta ei ole vielä edes alussa...Elämässäni on kaikki mitä toivonut pitkään mutta toisaalta taas elämäni on yhtä palapeliä. En ymmärrä miten tuon yhden sanat voi satuttaa näin hemmetist et hajotan itseni jos tähän jään tai siis voinko enään edes pahemmin satuttaa koska olen jo ihan rikki... Kaipaan jtn mutta toisaalta en kaipaa mitn. Mietin kaikkea tätä toisaalta en taas mieti mitn. En tiedä enään olenko lintu vai kala.. Mitä minun pitäisi tehdä että saan elämäni kuntoon tai siis haluaisinko edes palasia paikalleen.. Haluaisin moniin kysymyksiin vastauksia vaikka en edes tiedä mitä haluaisin kysyä? Olen jotenkin muuttunut itsellenikin tuntemattomaksi. En tunne itseäni kun peilistä katselen itseäni. Joku on kouluttanut minusta taistelijan vaikka haluisin olla se luovuttaja. Itkisin jos kyyneleitä tulisi mutta en halua olla heikko vaikka toisaalta tiedän etten voi olla se vahvinkaan. Siipeni eivät kanna vaikka tuuli kuinka puhaltaisi. Pääni suojelee minua kivulta ja heittänyt suojameganismin päälle etten tunne kipua enkä iloa. En halua romahtaa vaikka toisaalta haluisin vaan peittoon käpertyä. Mietin menneitä ihmisiä elämässäni ja nykyisiä. Kuinka olen kaikkien silmissä se huumorin tajuinen pelle joka irstailee mutta toisaalta jos uskaltaisin päästää edes yhden ihmisen suojamuurini läpi moni tietäisi totuuden kuinka hakoteillä olen elämäni kanssa vai olenko sittenkään. En tiedä miten jatkan elämääni vai jatkanko sittenkään... Olen kuin häkkilintu kahlitussa häkissä mutta toisaalta olen linnun kahlinnut ihminen jolla on avaimet lukkoon, mutta katselen vain linnun kauneutta.. Mietin oikeastaan haluanko koskaan olla jtn mitä muut voisivat hyväksyä vai haluanko kulkea omaa polkuani loppuun asti? Haluanko huutaa täydellä kurkulla vai haluanko vaieta sanattomasti.  En haluaisi miettiä liikaa mutta toisaalta ei asiat selviä jos niitä ei ollenkaan pohdi... Mä tahtoisin lentää haaveillen mutta toisaalta haluisin elämän realiteetit kuntoon.. Vaikka en tiedä mitä ne edes on vaikka toisaalta taas tiedän tasan tarkkaan mitä haluan mutta haluanko...? 

Elämän suuria pohdintoja....